Varhaisimmat korumuistoni ovat 1960-luvun loppupuolelta, kun isäni kuvasi tuotantoaan kotipihallamme, ja toimin hänen pikkuapulaisenaan. Isäni käytti korukuvissaan taustana kaarnaisia puunrunkoja ja oksia, kiviä, kallioita ja jäkälää. Koruissa oli ennenkuulumattomia yhdistelmiä – kultaa, timantteja, värikiviä ja graniittia. Kallista ja halpaa. Tai pikemminkin ilmaista, sillä isä oli saanut älynväläyksen nähdessään kotitalomme rakentamisesta yli jääneet kivet, jotka olivat upeissa väreissä hehkuvaa Nilsiän liusketta. Nuori mies oli täynnä alle kolmikymppisen intoa ja luomisvoimaa, pelotonta itseensä uskomista, ja mikä ehkä tärkeintä, kykyä nähdä jotain, mitä muut eivät aiemmin olleet nähneet. Kuvasimme isän Nikonilla Liuskeet-sarjan koruja, ja kuvat kehitettiin pesuhuoneemme kylpyammeessa.
Kultaseppä on perinteinen käsityöläisammatti, jos mikä. Isäni sai oppinsa isovanhempieni sodan jälkeen perustamassa yrityksessä. Isoisäni piti keksiä itselleen uusi ammatti, koska torpedoja ei enää tarvittu. Hän oli ollut perustamassa Turkuun laivastoasemaa, ja teknikkona hänen toimenkuvaansa kuului torpedojen valmistus. Turunmaan Kulta täytti sodanjälkeistä kauneudenkaipuuta. Aluksi korut tehtiin tompakista (kuparin ja sinkin seos) materiaalipulan takia, mutta 50-luvulla siirryttiin kultaan, josta prässättiin rouville rintaneuloja, ja tehtiin perinteisiä kivisormuksia. Korusuunnittelu oli anonyymiä, jos sitä oli.
En tiedä, mistä isäni sai inspiraation lähteä omille poluilleen kultaseppänä ja suunnittelijana, mutta heti täysi-ikäisyyden saavutettuaan, hän perusti oman yrityksensä Sirokorun 1958. Tiedän, että hän oli ollut opissa myös Kultasepät Salovaaralla, ja Kupittaan Kullan Elis Kauppi oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen puhtaalla muotokielellään.
Rintaneulat vaihtuivat pikkuhiljaa näyttäviin rannekoruihin ja riipuksiin. Prässitekniikka sai väistyä valamisen tieltä, ja uusi valutekniikka antoi lisäpontta muodon vapaudelle. Isäni teki kaiken itse. Hän oli taitava piirtäjä, vaikka olikin saanut Ressussa piirustuksesta kuutosen väsättyään koko lukukauden yhtä ja samaa kantoa. Ehkä hän ei ollut milloinkaan tyytyväinen työhönsä, vaan korjaili ja muutteli sitä loputtomiin. Ensikappaleet ja vahamallit hän kaiversi ja kouhersi alusta alkaen käsin, ja jos sopivaa työkalua ei löytynyt, hän teki sellaisen. Hän pystyi hahmottamaan korun idean kolmiulotteisena joka suunnasta, eikä virheliikkeitä kaivertaessa juuri sattunut.
Palataan niihin liuskeisiin. 1967 isäni oli jo tehnyt irtiottonsa perinteisestä kultasepän ammatista, ja toteutti itseään korusuunnittelijana. Hänen tyylinsä oli kehittynyt orgaaniseksi ja minimalistiseksi. Luonto ja metsä olivat hänen luomislähteensä – kivet ja kalliot, puut, lumi ja jää. Myös yhteiskunnalliset aiheet kirvoittivat tuohon aikaan keskustelua meidänkin perheessämme. Jostain syystä isäni sai päähänsä osallistua De Beers -timanttitalon järjestämään suunnittelukilpailuun, jonne hän lähetti kantaaottavan teoksensa The Rich and the Poor. Siinä yhdistyivät kulta ja kallisarvoiset timantit sekä kotipihaltamme poimittu graniittiliuskeen pala. Kilpailuun osallistui yli kolmetuhatta korua, ja Diamonds International Awards -pääpalkinnon voitti nuori suomalainen, joka sai kokea kansainvälisen menestyksen, ja jonka ura korusuunnittelijana tuli kestämään 60 vuotta.
